Toiminnallinen harjoittelu tuntuu olevan hyvinkin pinnalla oleva termi tällä hetkellä. Ja ihan aiheesta. Se on oikea valinta treenaajalle joka ei tavoittele painonnosto- tai kehonrakennusmitaleita. Mutta mitä se toiminnallinen harjoittelu sitten oikeastaan on? Tässä pari ajatusta asiasta.
Hyvinkin maalaisjärjellisesti voidaan jo nimestä päätellä, että toiminnallisen harjoittelun tulisi parantaa toimintakykyä harjoittelijan haluamassa asiassa. Urheilijalle se voi olla parempaa suoriutumista lajissa ja arkiliikkujalle päivittäisissä tehtävissä. Molempia ehdottomasti yhdistävä tekijä (ainakin pitäisi olla) on kivun ja loukkaantumisten mahdollisimman tehokas eliminointi elämästä. Vammoilla on yleensä se huono puoli, että ne haittaavat tai estävät kokonaan harjoittelun tai töissä käynnin. Harjoittelun pitäisi parantaa toiminta- ja suorituskykyä, ei haitata sitä. Kovaa saa ja pitää treenata, mutta kipu (pientä lihasarkuutta lukuunottamatta) ja vammat eivät ole hyväksyttävä osa treenaamista.
Toiminnallisen harjoittelun ensimmäinen sääntö: harjoittelu ei aiheuta vammoja!
Sana toiminnallinen voidaan mielestäni helposti vaihtaa sanaan tarkoituksenmukainen, jolloin asiaa voidaan miettiä vielä yksinkertaisemmin. Harjoittelulla ja jokaisella harjoitteella tulisi olla tarkoitus. Onko esimerkiksi hauiskääntöjen vääntäminen vartin ajan naama irvellä tarkoitusta palvelevaa jos tavoitteena on rasvanpoltto? Tai kokonaisen treenipäivän pyhittäminen olkapäille tavoitteen ollessa sama? Tai toiselta treenisuunnalta katsottuna, jos tavoitteena on kokonaisvaltaisesti parantaa kuntoa ja hyvinvointia keski-iän yllätettyä, niin onko levytangolla tempausten tekeminen hajoamispisteeseen asti tarkoituksenmukaista, tarpeellista ja riski-hyötysuhteeltaan järkevää? Entä laitteesta laitteeseen kiertäminen? Kaikkia esimerkkejä on nimittäin fysioterapiapuolen vastaanotolla näkynyt viime viikkoina…
Toiminnallisen harjoittelun toinen sääntö: harjoittelu kehittää niitä ominaisuuksia joita varten harjoittelu on tarkoitettu!
Sekä urheilijoiden että arkiliikkujien harjoitteluun on näihin päiviin asti käytetty pitkälti kolmen eri lajin harjoittelumetodeja: voimannoston, painonnoston ja kehonrakennuksen. Kaikilla kolmella on omat hyvät ja tarpeelliset puolensa, mutta valitettavasti mikään näistä metodeista ei yksinään ei ole suoraan siirrettävissä harjoittelijalle jolla ei ole aikomusta kilpailla näissä lajeissa. Mikään näistä ei myöskään valmista urheilijaa parhaalla mahdollisella tavalla liikkumaan usean lajin vaatimalla tavalla eli moniulotteisesti, vaan sisältävät pääosin ylös-alas ja eteen-taakse suunnassa tapahtuvia harjoitteita.
Sama pätee eri välineillä toteutettavaan harjoitteluun. Kahvakuulat, TRX ym. ovat loistavia harjoitusvälineitä ja vain yhtä välinettä käyttämälläkin voi toki päästä hyviin tuloksiin. Kaikilla välineillä on kuitenkin omat etunsa ja heikkoutensa ja jotkin liikkeet vain yksinkertaisesti soveltuvat paremmin tehtäväksi esimerkiksi kahvakuulalla kuin käsipainolla. Parhaan mahdollisen tuloksen saavuttamiseksi on todennäköisesti fiksumpaa käyttää aina oikeaa työkalua oikeassa tilanteessa eikä yrittää selvitä kaikesta yhdellä ja samalla välineellä.
Toiminnallisen harjoittelun kolmas sääntö: harjoittelua ei ole sidottu mihinkään yhteen treenimetodiin tai harjoitusvälineeseen, vaan oikeaa tapaa ja välinettä käytetään oikeassa tilanteessa.
Sanan toiminnallinen voi mielestäni näiden esimerkkien perusteella korvata yksikertaisesti (ja kliseisesti) sanalla hyvä. Hyvä harjoittelu ei aiheuta sinulle lisää kipuja tai vammoja, vaan mielummin jopa parantaa niitä. Se vie sinua lähemmäksi juuri omia tavoitteitasi haastaen kaikkia vaadittavia ominaisuuksia siihen parhaiten sopivilla metodeilla ja välineillä. Toiminnallinen vain nyt sattuu olemaan myyvämpi termi kuin hyvä…
Jani Parkkinen 